Taidemaalari Susanna Eskola on piirtänyt siitä lähtien kuin on pystynyt pitämään kynää kädessä. Lapsuuden perheessä ei ollut kuvataiteilijoita, mutta kun vanhemmat huomasivat tytön pitävän piirtämisestä, he ostivat hänelle piirustusvälineitä. Koulussa hän rakasti kuvaamataitoa ja arvosanaksi hän sai yhdeksän, joskus kympinkin. Yläasteikäisenä mukaan tuli maalaaminen, hän maalasi miniatyyritauluja. Koulun kuvaamataidon opettaja rohkaisi Eskolaa lähtemään opiskelemaan taidetta, mutta muutos tuntui 15-vuotiaalle liian suurelta. Parikymppisenä elämään tulivat kokkiopinnot, työelämä ja perheen perustaminen. Aviomiehellä Jarmolla oli maatila Heinolassa, Eskola lähti opiskelemaan maataloutta ja työskenteli maatalon emäntänä.
Kansalaisopistoon tuli 2000-luvun lopulla Kaarina Karjalaisen taidekurssi, ja Eskolan ystävä Tuula pyysi häntä mukaan. Eskola sai viimeisen paikan viimeisenä ilmoittautumispäivänä. Kurssilla oli hyvä tunnelma ja porukka, hän oli innoissaan. Hän alkoi maalata niin kuin olisi piirtänyt, ja kaikki oli hirveän tuskallista.
Mä aattelin, että tästä ei vaan tuu mitään. Että ei tää nyt kyllä kuitenkaan oo mun juttu. Mä jotain ihme mäntyä siinä sitten yritin maalata. Mä en oikein tiedä, kun alkoi ottaa niin lujaa päähän, että tämä ei nyt vaan suju. Sitten mä aloin vaan räiskiä maalia ja sutia sitä siihen. Mä unohdin sen mäntyni sitten kokonaan ja aloin tehdä sitä sillä, että mitä vaan tulee. Siitä se lähti.
Karjalainen ja muut kurssilaiset huomasivat, että jotakin pääsi irti. Eskola pääsi kahleesta irti ja löysi oman ilmaisunsa. Hänen mielestään on täysin Karjalaisen ja hänen kurssinsa ansiota, että hän tällä hetkellä maalaa ammatikseen. Eskola uskoo, että oli johdatusta, että hän pääsi kurssille mukaan. Kun maalauksen kanssa onnistuu, hänen tunteensa on mahtava. Taiteen tekeminen on hänelle yhtä olennaista kuin hengittäminen ja oleminen. Maalaamiseen pystyy purkamaan ilon ja surun, sillä on valtava merkitys hänen elämäänsä.
Voi hyvänen aika. Se on mun elämä. Se on oma maailma. Voit mennä siihen maailmaan, uppoutua hetkeksi aikaa. Niin silloin sä oot hetken aikaa semmosessa omassa kuplassa, jossa on hyvä olla. Se on mulle ihan kaikki.
Susanna Eskola työhuoneellaan.
Eskola edustaa abstraktia taidetta. Esittävä taide on hänestä valtavan hienoa, mutta se ei ole hänen juttunsa. Hän maalaa akryyliväreillä, koska se on vaivatonta. Jos maalaus menee pilalle, sen on helppo antaa kuivaa ja maalata päälle. Ensimmäiset näyttelyt, joihin hän osallistui, olivat Heinolan kansalaisopiston ja Vapaa maalaus -ryhmän, johon Eskola myös kuului. Ensimmäinen gallerianäyttely oli Galleria Foccassa Helsingissä. Galleristi oli nähnyt Eskolan maalauksia Heinolan kuvataiteilijoiden nettisivuilla ja pyysi hänen taulujaan galleriaan esille. Yksi taulu myytiin heti, ja se oli valtavan innostavaa. Eskolan maalaustyyli on yhdistetty Reidar Särestöniemeen, ja hän onkin Eskolalle valtavan iso esikuva. Hänen mielestään muiden tekemisten ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa liikaa, maalaus täytyy syntyä syvältä omasta itsestä. Taiteilijan sukupuolella ei ole Eskolan mielestä väliä. Hänen mielestään on tärkeää arvostaa omaa työtään, vaikka maalausten hinnoittelu on hänelle vaikeaa. Samoin hän kokee vaikeaksi keksiä tauluille nimiä. Eskolaa ovat vuosien varrella tukeneet ja vieneet eteenpäin monet ihmiset, kuten koulun kuvaamataidon opettaja, Kaarina Karjalainen, Foccan galleristi, oma aviomies ja lapset sekä äiti ja hänen aviomiehensä.
Eskolan mielestä taiteen tehtävä on tuoda iloa ja hyvää mieltä. Taiteen täytyy antaa kauneutta ja positiivisuutta. Jos joku on ostanut häneltä taulun omaan kotiinsa, Eskola tuntee syvää nöyryyttä ja hyvää mieltä.
Mä oon niin esteettinen ihminen, että mä jotenkin haen sitä koko ajan, semmoista kauneutta mun ympärille. Jos mä saan taululla jonkun ihmisen iloseksi tai onnelliseksi tai ainakin hetkeksi ajattelemaan, että tuolla olisi hyvä olla. Ni kyllä mun mielestä tehtävä on silloin täytetty.
Maalaamisessa voi Eskolalla olla viikkojenkin tauko. Toisinaan hän menee kotitalossaan sijaitsevalle työhuoneelleen joka päivä. Piirtämiään kortteja hän vie myyntiin muun muassa Heinolan Elämyspuodille. Eskolan maalaukset syntyvät tehdessä. Maalauksen pinta ja struktuuri ovat tärkeitä, ja maalaus voi syntyä nopeastikin, mistä seuraa mahtava onnistumisen tunne. Eskolan mielestä maalaaminen on hänelle annettu lahja, josta hän tuntee nöyryyttä. Eskolan maalaaminen on muuttunut ja kehittynyt, tyyli ja värit ovat pehmentyneet. Hänelle on tärkeää saada uusi ote maalaamiseen. Taidehistoriaa Eskola tutkii jonkin verran. Eskola on saanut myös kritiikkiä teoksistaan, mutta on yleensä päässyt harmista yli puhumalla läheistensä kanssa. Metsä on hänelle rakas elementti.
Heinolan kuvataiteilijat merkitsee hänelle samanhenkisten ihmisten yhteisöä, jonka jäsenillä on pää pilvissä niin kuin hänellä itselläänkin. Hänestä on tärkeää, että Heinolassa on niin paljon aktiivisia kuvantekijöitä. Vuosinäyttely taidemuseossa on hienossa paikassa. Elävä taide kaupungissa on tärkeää. On iso rikkaus, että kaupungissa on paljon erilaisia taiteilijoita. Näyttelyissä käy paljon katsojia. Eskola toimiikin tällä hetkellä aktiivisesti Heinolan Elämyspuodilla ja vastaa sen taidegalleriasta, joka on varattu vuodeksi eteenpäin.
Itseoppineena taiteilijana maalaaminen ei ole aina helpoin tapa toimia. Mutta Eskola ei koe itseään ulkopuoliseksi. Vaikka häntä vanhempana on harmittanut, ettei hän lähtenyt taidekouluun, hänen mielestään jokaisella on tasavertainen oikeus maalata ja tuoda teoksiaan esille. Hänen on täytynyt tehdä oma matkansa voidakseen maalata niin kuin hän tällä hetkellä tekee. Taiteen tekemistä täytyy ohjata halu ja palo maalata. Eskola miettii, olisiko hän tällainen tekijä kuin hän nyt on, jos matka olisi ollut erilainen.
Lähteet
Susanna Eskolan haastattelut 28.6.2022 ja 2.8.2022.