Sirpa Juuti
Heinolan kaupunki ei vielä 1940–50-lukujen taitteessa järjestänyt kulttuuripalveluja. Kaupungissa toimi kuitenkin joukko innokkaita kulttuurin harrastajia, jotka keväällä 1950 perustivat Heinolan Taiteen Ystävät ry:n. Sen tavoitteena oli lähentää taiteen aloja, niiden harrastajia ja kaupunkilaisia toisiinsa. Yhdistys järjesti muutaman tapahtuman vuodessa. Alkuun keskityttiin konsertteihin ja ensimmäinen taidenäyttely toteutui syksyllä 1951. Suomen Taideakatemian kiertonäyttelyt Suomalaista grafiikkaa ja Akvarelleja ja piirustuksia toivat kaupunkiin keskeisten suomalaisten taiteilijoiden teoksia. Tammikuun 1953 kokouksessa todettiin, että kerran vuodessa järjestettävä taidenäyttely riittää toistaiseksi.
Veikko Ahonen ehdotti vuosikokouksessa 15.2.1955 kuvaamataiteiden jaoston perustamista. Ehdotusta kannatettiin ja perustava kokous järjestettiin heti seuraavana päivänä Kahvila Kaijassa. Tarkoituksena oli järjestää jäsenille mahdollisuus kuvataiteen harjoittamiseen, toimia taidenäyttelyjä järjestävänä elimenä sekä yleensä elvyttää mahdollisuuksiensa mukaan Heinolan kuvataide-elämää. Jaoston puheenjohtajaksi valittiin Heinolan seminaarin kuvaamataidon lehtori Ensio Harni.
Keskeinen ongelma näyttelyjen järjestämisessä oli kunnollisten tilojen puute. Samoin alkuinnostuksen jälkeen käytännön järjestelyihin ei aina löytynyt vapaaehtoisia. Tilaongelma jatkui pitkälle 1970-lukua, vaikka kaupungin rakennustoimisto loppuvuodesta 1958 tiedustelikin yhdistykseltä tiloista, joita se katsoo tarvitsevansa 20–30 vuoden aikana. Kaupungille lähetettiin lehtori Ensio Harnin laatima ehdotus, joka sisälsi sekä taidenäyttelyhuoneiston, huoneen taidekerholle, että kaksi taiteilija-ateljeeta, kaikkineen 450 m². Arvattavasti esitys hautautui tähdellisempien hankkeiden alle, sillä parin vuoden kuluttua asiaan palattiin.
Yhdistyksen vuosikokouksessa päätettiin kääntyä kaupungin johdon puoleen esimerkiksi vesitornin alakerran saamiseksi näyttelytiloiksi. Ilmeisesti kaupungin taholta ei koettu taidetta tarpeeksi tärkeäksi, sillä edelleen vuonna 1962 ongelma oli ajankohtainen. Tilanpuutteen vuoksi jouduttiin peruuttamaan Taiteilijat piirtävät -kiertonäyttely.
Tilapäisiä näyttelytiloja kuitenkin löytyi milloin kouluista, milloin ravintoloista. Paikallislehti uutisoi keväällä 1957 ”Neljän ryhmän” näyttelyn merkittäväksi tapaukseksi Heinolan taide-elämässä. Vanhan harjoituskoulun huoneessa oli esillä teoksia Veikko Ahoselta, Tatjana von Schwanck-Väänäseltä, Toivo Väänäseltä ja Eero Railimolta. Harjoituskoulun tilat täyttyivät samana syksynä Suomen nykygrafiikka III-näyttelyn teoksilla ja heti perään Suomen Taideakatemian kuvanveistonäyttely avattiin siellä. Lisäksi Heinolan Lions Club järjesti Jyränkölän hyväksi taidenäyttelyn, jonka taulut kerättiin täkäläisistä kodeista. Syystäkin todettiin, että taide-elämä tuntuu päässeen uneliaasta olotilastaan ja erilaiset kulturelliset harrastukset ovat saamassa mukaansa kaikki hyvän Heinolan asukkaat.
Oppilastöiden näyttely 1952 Kodinsuojassa (myöh. Seurahuone). Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Heinolan Taiteen Ystävät ry:n toiminta hiipui tultaessa 1960-luvun taitteeseen. Pöytäkirjoissa puheenjohtaja Erkki Puputti pohdiskelee jopa yhdistyksen lopettamista. Osallistumisinnon katoamisen syyksi löydettiin mm. televisio ja viihdemusiikki!
Uuteen nousuun! Heinolan Taide -näyttelyt
Kuvataiteen lama kesti 1960-luvun puoliväliin asti. Seminaarin lehtori Jouko Lapintie totesikin paikallislehdessä, että kuvaamataiteen harrastus on kaupungissa melkein olematonta. Hän harmitteli, ettei Heinolassa ole mitään järjestöä, joka olisi tuottanut kaupunkiin taidenäyttelyjä. Ilmeisesti Lapintien aloitteesta oli tarkoitus järjestää kaksikin näyttelyä vuonna 1966. Edelleen valitettiin tilojen puutetta, vaikka Jyränkölän uuden toimitalon (valm. 1963) juhlasali olikin taulujen esittelypaikaksi sopiva. Se oli kuitenkin kovin kansoitettu erilaisilla tilaisuuksilla. Taideharrastus ei sentään kokonaan näivettynyt, vaan Jyränkölässä toimi edelleen kerho, jossa noin 20 harrastajaa teki opettaja Liisa Vastamäen ohjaamana erilaisia töitä.
Ensimmäisiä oireita kuvataidekentän piristymisestä olivat Felix Pirhosen yksityisnäyttely ja Tatjana von Schwanck-Väänäsen muistonäyttely Jyränkölän tiloissa vuoden 1966 aikana. Kevättalvella 1967 koottiin ensimmäinen Heinolan Taide -näyttely Jyränkölän juhlasaliin. Sen toimeenpanevana voimana lienee ollut Jouko Lapintie. Hänen lisäkseen mukana olivat Armas Lähteenkorva, Jorma Hynninen, Toivo Väänänen, Felix Pirhonen ja Liisa Kuningas. Tässä vaiheessa kyseessä ei ollut samanlainen vapaaseen tarjontaan perustuva vuosinäyttely kuin myöhemmin, sillä tekijät olivat näyttelyssä kutsuttuina. Näyttelyidea sai osakseen kiitosta ja kuvataiteen vireytymistä pidettiin ilahduttavana ilmiönä. Näyttely oli sekä odotusten täyttymys että lupaus tulevaisuuden varalle. Ilmeisesti yleisössäkin oli patoutunutta kuvataiteennälkää, sillä Kalevi Salomaa toteaa lehdessä (ESS), että ”taidenäyttelyt ovat Heinolassa tapahtumia, jotka yleisö noteeraa aivan hämmästyttävällä tavalla. Kävijämäärät ovat sellaisia, ettei niistä esimerkiksi Lahdessa voisi uneksiakaan.”
Vuotuisesta näyttelystä tuli paikallinen tapaus. Heinolan Taide 68:sta todettiin, että kokonaisuutena ja nimenomaan Heinolan seudun kuvataiteen näyttämönä oli Heinolan Taide 68 edellistä positiivisempi, tasaisempi ja vähemmän itseään etsivä. ”Nyt se ON ja puhuu, viime vuonna ikään kuin arastellen esittäytyi ja kysyi.” Uutena tekijänä näyttelyyn osallistui Raimo J. Kinnunen. Uutta taiteilijapolvea kasvatettiin loppukesällä nuorille suunnatulla Jyränkölän taidemaalaus- ja kuvanveistokurssilla. Opettajina toimivat Jouko Lapintie ja kuvanveistäjä Toivo Jaatinen.
Aktiivinen vire jatkui seuraavana vuonna. Heinolan Taide 69 -näyttelyssä olivat uusina mukana kuvanveistäjät Anja Juurikkala ja Raimo Äijälä. Lisäksi esiteltiin Ossi Ojalan teosryhmä, joka koottiin hänen televisioon maalaamastaan satusarjasta. Arviossa todettiin näyttelyn olleen kokonaisuudessaan ehdottomasti paras tähän asti nähdyistä. Avajaisista oli tullut melkoinen yleisömagneetti, mistä saatiin kiittää Jouko Lapintien syvällisiä näyttelyesittelyjä.
Vuosi 1969 tarjosi heinolalaisille runsaasti nähtävää nuorten pop-taiteesta Mikkelin läänin aluenäyttelyyn ja paikallisten tekijöiden esittelyyn syksyllä. Kesällä pääsi tutustumaan nuorten taidekurssin satoon Jyränkölässä. Uusia tilojakin otettiin haltuun, kun syksyllä 1969 Heinolan Säästöpankin parvekekerroksessa avattiin näyttely (Kauppakatu 10–12). Paikallislehdessä todettiin, että olemme vihdoin saaneet Heinolaan vaatimuksia vastaavat kuvataidetilat. ”Näyttely-ympäristö tukee jo tätäkin näyttelyä erinomaisesti, töiden ympärillä on kuvataiteen tarvitsemaa ilmaa ja valaistus on likimain ihanteellinen.” Oman vakiokaartin lisäksi mukana olivat kutsuttuina Armas Raunio ja Kauko Salmi.
Uuden vuosikymmenen myötä voitiin jo alkaa puhua perinteestä Heinolan Taide -näyttelyissä. Toimittajan mukaan se ”tuo esille sen vakavan ja syvän kuvataideharrastuksen, joka täällä kaikessa hiljaisuudessa voimakkaana elää.” Osallistujat pysyivät lähes samoina kuin aiemmin, uutena tekijänä esiintyi kuvanveistäjä Riitta Vasama. Arvostelija toteaa paikallislehdessä, että ”kuvataiteitten läpimurto on Heinolassa nyt tosiasia”. Vuonna 1970 Heinolassa piti näyttelyn mm. taidemaalari Reino Hietanen ja loppuvuonna esille pääsi jälleen Mikkelin läänin aluenäyttely.
Kuvataide-elämä Heinolassa vakiintui omaan rytmiinsä 1970-luvun alkuvuosina. Keskeiset näyttelytilat löytyivät Jyränkölästä, Säästöpankista ja Heinolan seminaarista. Sama ydinjoukko hallitsi vuosinäyttelyjä kutsuen mukaan aina muutamaan uuden taiteilijan. Kaava alkoi murtua siinä vaiheessa, kun Jouko Lapintie muutti Savonlinnaan ja mukaan saatiin nuoria kuvataiteilijaksi opiskelevia heinolalaisia, kuten Panu Patomäki ja Erkki Mykrä. Mika Suvioja toteaakin, että kuvataiteella on merkittävä asema Heinolan kulttuurin kuvassa ja toiminta on jatkuvaa, katselmukset toistuvat vuosittain. Hän nostaa esiin nuorten tekijöiden voimakkaan osuuden ja näkee muutoksen virtoja vakiintuneimmillakin tekijöillä.
Läänin kuvataiteen vuosinäyttely vuonna 1973 sai Heinolan Taiteen Ystävät ry:n elvyttämään toimintansa. Näyttely oli mennä sivu suun, koska täältä puuttui taustaorganisaatio, joka ottaisi huolekseen näyttelyn käytännön työt. Heinolan Taide 73 sujui jo totuttuun tyyliin. Mukana olivat Ritva Huovinen ja Tuke Laurila, Liisa Kuningas, Juan Zinnica, Toivo Väänänen, Erkki Mykrä, Panu Patomäki, Kari Lohko, Jorma Hynninen, Armas Lähteenkorva ja Teuvo Salminen.
Varsinainen murros osui vuoteen 1974. Pitkän aikaa vuosinäyttelyjä oli hallinnut sama keskusryhmä, jonka lisäksi esitettiin joitakin uusia tai ulkopuolisia taiteilijoita. Tuon ryhmän hajoaminen avasi tilaisuuden uusille tekijöille. Arvostelija tosin totesi, että tasollinen alaraja on laskenut entisestä, toisaalta eturintamakin on laajentunut yhä useampien yltäessä yhä parempaan. Samana vuonna saatiin käyttöön kirjaston alakerran näyttelytila. Kuvataiderintamalla toimittiin aktiivisesti ja niinpä kevättalvella 1975 perustettiin oma yhdistys.
Juan Zinnican näyttely avajaiset Heinolan kirjaston näyttelytilassa. Kuvassa Kalevi ja Piia-Pauliina Peltola. Kuva: Pentti Pitkälahti.