Sirpa Juuti
Kuvataiteen harrastus Heinolassa noudattaa monen muun pienen kaupungin esimerkkiä. Matka on alkanut innokkaiden harrastajien ja vapaaehtoisten voimin. Vähitellen toiminta on järjestäytynyt ja ajan kuluessa myös taiteen tiloja on saatu kohennettua.
Paikkakunnalla viivähti 1900-luvun alkupuolella ammattitaiteilijoita vapaa-ajan tai esimerkiksi opetustyön merkeissä. Yksi taiteilijakoulutuksen saanut tekijä, Ilmari Soikkanen (1890–1963), oli Heinolasta kotoisin. Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunta muuttui vauhdilla. Entinen kylpylä- ja seminaarikaupunki teollistui voimakkaasti ja sen väkiluku kasvoi 2600:sta (1939) 15 500:een (1975). Vähitellen myös erilaisten vapaa-ajan palvelujen ja harrastusmahdollisuuksien kysyntä kasvoi.
Sotavuosina oli herännyt tarve nuorisotyötä tekevälle laitokselle, joka tarjoaisi vaihtoehdon nk. huonoille harrastuksille. Jyränkölän setlementti aloitti vuoden 1944 syksyllä kansansivistys-, kulttuuri- ja nuorisotyön. Samaan aikaan alkoi ryhmä taiteen harrastajia kokoontua sen suojissa. Toinen keskeinen kulttuurikeskittymä löytyi Heinolan seminaarista, jonka lukuisat harrastuskerhot toiminnallaan elävöittivät kaupungin kulttuurielämää.
Jyränkölän kuvataidekerhon ensimmäinen ohjaaja Rauha Kaukainen toimi Heinolan yhteiskoulun piirustuksenopettajana (1931–1946, 1950–1969). Hänen esimerkillään ja innoituksellaan oli valtava merkitys muutaman kerholaisen taiteelliseen kehitykseen. Kerhon ”kuvakirja” vuodelta 1954 kiteyttää alkuvuodet seuraavasti:
”Kun työväenopiston piirustuskerho 10 vuotta sitten perustettiin, melkein ns. alkulima-asteelta, eli aineesta, joka vapisi ja tytisi epävarmuudesta, tietämättä mitä tehdä tai tekemättä olla. Piirtääkö vai eikö piirtää – kas siinä kysymys. Hyvin voisi alkua verrata myöskin atomivoiman kokoontumiseen, monet menevät ja monet tulevat, ehkäpä hieman tuttavasti tönäisevät toisiaan, mutta eivät löydä sitä jaksolukua, joka sitoisi heidät yhteen. Mutta lopulta se kuitenkin löytyy – ehkäpä suurin ansio on hyvällä ytimellä, ts. opettaja Rauha Kaukaisella, joka ensimmäisenä ottaa ohjatakseen tätä epävarmuuden vapinaa. Ja niinpä lopulta koostuu se atomi, joka kaiken alkaa – tosin vain pieni, mutta tarpeeksi räjähdysvoimainen heittääkseen radalleen kiitämään – ja mataamaan taiteen avaruuden uuden tulokkaan.” (Otto Venäläinen, TSVTVA)
Kaukainen oli innokas opettaja. Hän kirjoitti taiteesta ja ”ajatteli aforismeja”. Historiikin mukaan hän ”enimmäkseen kehittää ja kiihottaa kerholaisten mielikuvitusta.” Ilmaisun kehitys oli nopeaa. Jo muutaman vuoden sisällä kerholaiset saivat tunnustusta valtakunnallisissa työkeskusopistojen välisissä henkisissä kilpailuissa. Useana vuonna (mm. 1950–53) menestyivät mm. Toivo Väänänen, Veikko Ahonen, Uuno Rantanen ja Faina Putro (myöh. Snellman).
Keväällä 1950 ryhmä järjesti taidenäyttelyn Jyränkölässä. Mukana olivat Veikko Ahonen, Toivo Väänänen, Faina Putro, Aleka Teirivaara ja Kirsti Pelkonen. Hiljalleen päästiin järjestämään lisää taidenäyttelyjä. Seuraavaksi näyttelyvuorossa oli kerhon uusi opettaja, Tatjana von Schwanck-Väänänen. Hänestä sukeutui yksi heinolalaisen kuvataiteen kantavia voimia 1950-luvulla yhdessä puolisonsa Toivo Väänäsen kanssa.
Jyränkölän kuvataidekerholaisia 1952. Kuva: Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto.
Kuvataidekerhon 10-vuotisjuhlassa 1954 Toivo Väänänen luki kronikan kerhon historiasta: ”Taiteessa olemme kaikki jokseenkin tasa-arvoisia. Jokaisella ryhmän jäsenellä on jotakin omaa, persoonallista, yksikään ei maalaa samaan tyyliin kuin toinen, meillä on hyvää sopua, innostusta ja yritteliäisyyttä. Ne takaavat sen, että kuljemme varmasti, vaikka ehkä joskus hitaasti eteenpäin. Taiteen tiellä ei sovi väsyä, ei nukkua, ei tyytyä, vaan aina janota. Ja aina etsiä. Vain etsijä saa tuntea löytäjän onnen.”
Keskeisiä taiteilijoita 1944–70
Veikko Ahonen (1927–2014)
Veikko Ahonen oli ensimmäisten joukossa Jyränkölän kuvataidekerhossa. Hän piirsi kuvia jo pienestä pitäen, vaikka isä ei pitänyt sitä pojalle sopivana harrastuksena. ”Pojat eivät itke eivätkä piirrä” hän oli todennut. Äiti sen sijaan antoi Veikolle kyniä ja paperia, pitiväthän ne vilkkaan pojan pois pahateosta. Haave taiteilijan ammatista eli vielä 1940-luvun puolivälissä ja Ateneum siinteli mielessä. Ahosen onnettomuudeksi ei kouluun otettu uusia opiskelijoita heti sodan jälkeen. Joku työ piti kuitenkin saada ja se löytyi Heinolan Konepajalta. Taide säilyi silti elämässä ja Ahonen maalasi öljyväreillä ja innostui 1950-luvulla myös kuvanveistosta ja grafiikasta. Paikallislehdessä todettiin, että Ahonen on saanut suuren suosion Heinolan yleisön keskellä monipuolisella taiteellaan, joka edustaa herkkää kolorismia.
Kuvataidekerhon 10-vuotiskronikka toteaa hänestä seuraavaa: ”Herkkä sielu, innostunut haaveiluun. Kokeilija, paljon aiheita. Mielellään pukeutuukin kauniisti. Odottaa taiteelta suurenmoisia, mieltä kiinnostavia asioita. Voitti 1946 Helsingissä akvarellillaan ensimmäisen palkinnon. Vietti vuoden Argentiinassa ”ja luultavasti sieltä oppi maalausharrastuksiin nähden tuon turmiollisen sanan mañana.”
Osallistuminen yhteisiin kuvataiderientoihin hiipui 1960-luvun puolivälissä. Tiiviissä taidepiirissä oli kuolemantapauksia, mm. Tatjana von Schwanck-Väänänen menehtyi 1965, ja porukka hajaantui. Taiteen tekeminen omaehtoisesti jatkui silti vanhuuteen asti. Maalausten aiheet löytyivät läheltä, kotikaupungista tai esimerkiksi kuunnelman synnyttämästä vahvasta mielikuvasta. Veistoksissa ihmishahmot valettiin betoniin tai metalli sai totella ajatusta. Vasta näön ja kunnon heikkeneminen sai hylkäämään siveltimen.
Jyränkölän piirustuskerho 1950. Veikko Ahonen vasemmalla takarivissä.
Ensio Harni (1900–1980)
Ensio Harni toimi Heinolan seminaarin piirustuksen, käsityön ja kaunokirjoituksen opettajana 1953–60. Hän oli kotoisin Turusta. Harni valmistui ensin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista ja sitten 1937 kuvaamataidonopettajaksi Taideteollisesta keskuskoulusta. Hän kuvasi ansiokkaasti seminaarikaupunkia löytäen kauneutta sekä mielenkiintoisia maalauskohteita ja kuvakulmia. Hän kuvasi katoavaa puukaupunkia niin öljyvärein kuin akvarellein ja pastellein. Piirsipä hän tussilla kaikki lähiseudun kartanotkin ja julkaisi piirustukset selityksineen Itä-Häme -lehdessä.
Harni viihtyi opetustyössä, mutta ehti ottaa osaa myös taidenäyttelyihin. Ensio Harni valittiin Heinolan Taiteen ystävät ry:n kuvataidejaoston puheenjohtajaksi vuonna 1955 ja hän olikin kuvataideopettaja Maija Värrin tavoin keskeinen kuvataidevaikuttaja Heinolassa 1950-luvulla.
Ensio Harni: Kymenkartanon ikkunasta, 1956, öljy. Heinolan taidemuseon kokoelma
Jouko Lapintie (1924–2012)
Jouko Lapintie toimi Heinolan seminaarin kuvaamataidonopettajana 1961–1972. Hän ohjasi seminaarin kuvataidekerhoa ja toimi aktiivisesti kaupungin taide-elämässä. Lapintien ansiota lienee suurelta osin ollut 1960-luvun loppupuolen taiteilijoiden esiinmarssi. Jorma Aittasalmi kuvaa Lapintietä raivaajaksi, ennakkoluulottomaksi tiennäyttäjäksi, hiljaiseksi, hyväntahtoiseksi, älykkääksi ja sisäisesti säkenöiväksi taiteilijaksi. Opettajana Lapintie oli erittäin kannustava ja lempeä.
Lapintie pyrki osoittamaan katsojalle, että kuva on vain väline jonkin toisen, sisemmän maailman kuvaamiselle. Hänen tuotannossaan voi nähdä ainakin kolme aihemaailmaa, 1960-luvun akvarellien herkät lapsikuvat, mystisismi ja Bysantin taiteen vaikutus sekä tyylitellyt, joskus informalismiin viittaavat maisemat. Lapintie maalasi myös lukuisia muotokuvia. Mika Suvioja toteaa vuoden 1972 näyttelytöistä seuraavaa; ”vahva vivahde mystiikkaa, liturgista ja uskonnollista ainesta, lujia, rakenteellisesti hallittuja ja tunnelmaltaan ladattuja henkilökuvia, pohdiskelevaa tarkastelua.”
Jouko Lapintie: Rantatie, Heinola, 1972, akvarelli
Felix Pirhonen (1939–2004)
Felix Pirhosen juuret olivat Ruskealassa, luovutetussa Karjalassa. Jo nuorena hän suunnitteli taiteilijan ammattia ja ehtikin opiskella Ateneumissa jonkin aikaa. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, minkä jälkeen hän työskenteli mm. Kouvolassa somistajana ja sitten Heinolassa Mattisen Teollisuus Oy:n palveluksessa. Pisimmän uran Pirhonen teki Tampella Oy:n käyttögraafikkona suunnitellen kuoseja pakkauslaatikoihin yms. Ilmeisesti ensimmäinen oma näyttely oli Jyränkölän salissa 1966. Jouko Lapintie oli positiivisesti yllättynyt: ”On ilahduttavaa todeta, että Heinolassa on tällaista taiteellista lahjakkuutta ja intomieltä.” Nuori taiteilija etsi omaa ilmaisuaan kubismista, informalismista ja teki jopa kineettisiä kokeiluja. Vaikutteita hän sai mm. taidekirjoista.
Jatkossakin Pirhonen oli etsijä ja kokeilija, joka sekoitteli erilaisia aineksia ja tekniikoita ja selvästi nautti löytämisen ilosta. Kuvallinen ilmaisu ei jäänyt vain maalauksiin ja grafiikkaan, vaan harrastuksiin kuuluivat myös valokuvaus ja teatteri sekä lavastajana että ohjaajana. Pirhonen suunnitteli 1990-luvulla alikulkutunnelien seinämaalauksiakin, kuten Piestanyn Rantatien Bluesia apilapellossa. Hän osallistui ahkerasti näyttelyihin Heinolassa.
Eero Railimo (1910–2007)
Eero Railimo syntyi Valkjärvellä Karjalan kannaksella. Hän opiskeli kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarissa ja sotavuosien jälkeen hänet valittiin Heinolan kansalaiskoulun opettajaksi vuonna 1946. Hän pätevöityi täällä ollessaan veiston opettajaksi Ateneumissa, mikä saattoi innostaa osallistumaan taidekerhon toimintaan Jyränkölässä. Siellä häntä kutsuttiin Winston Churchilliksi, koska monet olivat juuri silloin lukeneet hänen muistelmansa ja tuntui, että opettaja Railimon suhtautuminen taiteeseen oli samankaltaista, levätä työn jälkeen ja nauttia väreistä. 1950-luvun alussa Railimoilla kokoontui taidepiiri, jossa annettiin palautetta maalauksista. Piirin vakiojäseniä olivat Railimon lisäksi ainakin Veikko Ahonen, Uuno Rantanen, Toivo Väänänen ja Tatjana von Schwanck-Väänänen.
Maalausten aiheet löytyivät usein kaupungista, mutta myös esimerkiksi Maitiaislahden rannat tai Niemelän pellot pääsivät kankaalle helein, jopa helteisin värein. Ensimmäiset veistokokeilut Railimo teki jo 1950-luvun alussa. Perheen mökillä oli muovailuun sopivaa savea, josta hän veisti sukulaispojan muotokuvan. Kiinnostus kolmiulotteiseen muotoon säilyi ja Railimo paneutuikin ahkerasti anatomian opiskeluun.
Eero Railimo oli mukana perustamassa Heinolan Taiteen Ystävät ry:n kuvataidejaostoa vuonna 1955. Hän osallistui Neljän ryhmän näyttelyyn Heinolassa vuonna 1957. Työn ja oman elämän kiireet pakottivat taiteen tekemisen taustalle, kunnes eläkkeelle jäätyä 1972 veistoharrastus sai uutta puhtia. Kipsiveistoksia oli jatkossa mukana Heinolan Taide -vuosinäyttelyissä ja Eero Railimo valittiin Heinolan kuvataiteilijat ry:n ensimmäisen johtokunnan jäseneksi 1975.
Tatjana von Schwanck-Väänänen (1916–1965)
Tatjana von Schwanck syntyi Pietarissa 1916 korkea-arvoisen laivastoupseerin tyttäreksi. Hän pakeni äitinsä ja tätiensä kanssa vallankumousta perheen kesähuvilalle Terijoen Tyrisevälle. Isä kuoli Venäjällä. Luonteeltaan Tatjana oli iloinen, tuttavallinen ja välitön. Opettajatartädit opettivat Tanjalle kielten lisäksi myös taidemaalausta. Hän kävi Venäläistä reaalikoulua Terijoella, mutta epilepsia ja sen rasitukset keskeyttivät koulutien.
Syvällisemmät taideopinnot alkoivat 1930-luvulla muotokuva- ja taidemaalari Herman Praesasin (1894–1942) johdolla. Ensimmäisen näyttelynsä von Schwanck järjesti vuonna 1936. Sen arvostelussa jo huomataan hänen koloristinen otteensa ja myöhemminkin hänen värienkäyttöään kehuttiin. Toinen maailmansota toi Tanjan ja hänen äitinsä Heinolaan, jossa he asuivat pienessä huoneessa, joka samalla toimi ateljeena. Sodan jälkeen Tanja opiskeli vielä lukuvuoden 1946–47 Vapaassa taidekoulussa Helsingissä ja naimisiinmenon (1949) jälkeen tehdyt ulkomaanmatkat täydensivät opintoja.
Tatjana von Scwanck-Väänänen: Pihlajankukat, n. 1960, öljy ja Äiti ompelee, 1947, öljy. Heinolan taidemuseon kokoelma
Tatjana von Schwanck-Väänänen on todennut, että ”olen iloinen, että minun alani on juuri muotokuvamaalaus, muotokuva on oltava mallin näköinen. Siitä ei saa lähteä tempomaan ihmeitä mihinkään suuntaan.” Muotokuvien lisäksi taiteilijan aihepiireihin kuuluivat kukka-asetelmat sekä Heinola-maisemat. Hän toimi kuvataideopettajana Jyränkölässä kymmenisen vuotta. Sieltä löytyi puolisokin, Toivo Väänänen, saman harrastuksen parista.
Koko elämää varjosti epilepsia. ”Ehkä juuri tämä teki sen, että hän osasi täysin rinnoin nauttia jokaisesta pienestä onnenhetkestä.” Varhaisen kuoleman jälkeen Tatjana von Schwanck-Väänäsen muistonäyttely järjestettiin keväällä 1966 Syrjälän salissa Jyränkölässä.
Tatjana ja Toivo Väänänen kotona, 1950-luvun alku. Heinolan kaupunginmuseon kuva-arkisto
Toivo Väänänen (1925–1993)
Toivo Väänänen syntyi Kajaanissa, mutta muutti jo pienenä tätinsä hoiviin Heinolaan. Aluksi hän harrasti veistoa, mutta ensimmäinen maalauskin syntyi jo armeija-aikana. Heinolaan palattua Väänänen toimi monessa ammatissa, kunnes päätyi Tampellaan sorvariksi. Työ sopi hänelle hyvin, sillä sitä ei ollut automatisoitu ja aikaa jäi miettimiseen. Heti armeijasta pääsyn jälkeen Veikko Ahonen houkutteli Toivo Väänäsen Jyränkölän kuvataidekerhoon.
Taiteen tekeminen tuntuu olleen Väänäselle aina kaikkein tärkeintä. Maalaaminen oli koko ajan mielessä. Jyränkölän kuvataidekerho ja opettaja Rauha Kaukainen muodostuivat taiteellisen kehityksen kannalta olennaisiksi. Kerhon 10-vuotishistoriikissa kuvaillaan Väänästä seuraavasti: ”Synkempi mieleltään, etsii purkautumistietä sisäisille voimilleen ja tuntuu löytävän sen maalaamisesta. Unohtaakseen huolensa istuu mieluimmin metsässä, olipa kesä tai talvi, ja maalaa siellä. Kokeilee ja etsii. Jumaloi opettajaa.” Taiteellisia esikuvia olivat Vincent van Gogh, Paul Gaugin ja Henri de Toulouse-Lautrec ja Väänäsen omin sanoin museot olivat parhaita taidekouluja.
Väänäsen tuotanto oli alusta asti tunnistettavaa ja oma ilmaisutapa löytyi varhain. Värinkäyttö voimistui kokemuksen myötä. Vielä 1960-luvun alussa ei vielä ollut selvää kummalle linjalle hänen kehityksensä kuuluu, talvimaisemien sopusointuiseen helmenharmauteen vai kevään ja syksyn värirunsauteen. Sittemmin Väänänen alkoi maalata palettiveitsellä käyttäen paksuja värikerroksia ja paletti sai vahvoja, kirkkaita värejä.
Toivo Väänänen: Harjukadulta, 1954, öljy Tatjana von Schwanck-Väänänen: Topi, 1950, öljy. Molemmat teokset Heinolan taidemuseon kokoelma.
Taiteellinen kunnianhimo kohdistui ennen kaikkea luontaisen harrastuksen kehittämiseen itseopiskelun kautta. Öljyvärien ja akvarellien rinnalle tuli 1970-luvulla grafiikka ja kokeilut mm. mezzotintolla. Teosten aiheet löytyivät tavallisesti läheltä, Heinolan kaupunkinäkymistä tai lähiluonnosta. Toivo Väänänen kuului Heinolan kuvataiteilijoiden kantaviin voimiin kaikkiaan neljällä vuosikymmenellä.
Toivo Väänänen: Satama, Kotka, 1963, öljy. Heinolan taidemuseon kokoelma