Olen aina tykännyt liikunnasta ja urheilusta. Lapsena ja nuorena liikkumisessa tärkeintä oli varmaan kavereiden kanssa mielekäs yhdessäolo ja tekeminen. Hauskinta oli erilaiset pallopelit, uiminen, pyöräily, metsässä ja Rautvuorella samoilu. Jälkeenpäin olen usein miettinyt mistä tuli aina into osallistua Kirkonkylän Kisan järjestämiin hiihto-, juoksu- ja yleisurheilukilpailuihin, vaikka olin pääsääntöisesti aina viimeinen, tai ainakin viimeisien joukossa. Olen kuitenkin aina ollut aika kilpailuhenkinen ja varsin huono häviäjä.
En oikeastaan koskaan kokenut olevani hyvä missään ja pitkälti sen vuoksi en koskaan kehdannut lähteä mihinkään oikeisiin joukkueisiin, koska ajattelin olevani niin huono pelaaja. Toinen varteenotettava syy oli raha. Neljän lapsen lapsiperheessä oltiin usein tiukoilla ja lapsena sitä ajatteli, ettei harrastuksiin rahaa kuitenkaan riittäisi, niin en edes kysynyt kotona sellaisesta mahdollisuudesta. Onneksi meillä oli Pirholankankaalla siihen aikaan paljon lapsia ja kaikki halukkaat otettiin iästä riippumatta peleihin mukaan, parhaimmillaan kentällä taisi vilistää pelaajia alle kouluikäisistä- lukioikäisiin.
Yläasteella sitten vihdoin uskaltauduin mukaan pesäpalloon(HMP) ja kavereiden mukana eri kamppailulajeihin, kuten Taekwondo, potkunyrkkeily, nyrkkeily ja myös kuntosalille. Edelleen pelattiin myös kavereiden kanssa paljon eri pallopelejä ja paljon pyöräiltiin Kirkonkylästä kaupunkiin yleisurheilemaan omatoimisesti, oli hieno juttu, että siihen tarvittavat välineet sai lainattua yleisurheilukentän kopilta.
Salibandyyn innostuin mukaan vasta hiukan yli parikymppisenä ja vaikka lyhyen mailan hallinta tuntui alkuunsa lätkämailan jälkeen hankalalta ja varsinkin laukominen oli surkeaa, niin hurahdin lajiin aivan täysin. Intouduin lajiin niin paljon, että harjoittelin laukomista ja mailankäsittelyä jopa työpaikalla taukoaikoina. Se on edelleen itselleni paras mahdollinen laji päästä hetkeksi eroon kaikista paineista, kiukusta, murheista ja kiireen tunteesta. Toki kaikenlainen muukin liikunta antaa viimeistään suorituksen jälkeen rentoutuneen ja hyvän fiiliksen.
Monipuolisen liikkumisen ja harrastamisen myötä minusta on tullut liikunnan sarallakin sellainen moniosaaja, joka ei ole erityisen hyvä missään, muttei toisaalta ihan huonokaan.
Iän myötä salibandyn harrastamisessa ehkä parasta on pelikavereiden tapaaminen, eikä ole enää ihan niin paljon itsekriittisyyttä siitä, että pitäisi olla parempi kuin mitä on. Kuntosali on ollut taas harrastamisessa mukana muutamia vuosia, siinä kyse on enemmänkin pyrkimys pitää lihaskunnosta huolta, jotta välttyisi paremmin vammoilta ja vaivoilta. Edelleen myös muut eri liikuntamuodot ovat mielekkäitä, lisäksi helposti tarttuva ylimääräinen paino ja niin sanottu ”pään nollaaminen” liikunnan avulla motivoi harrastamaan kiireiden keskellä.
Harrastamisen aloittamista pohtiville haluan vielä sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä, eikä kukaan ole liian huono aloittamaan uutta harrastusta. Varsinkin lapsille ja nuorille viestini on, että menkää vain rohkeasti mukaan harrastuksiin, ei tarvitse pelätä olevansa liian huono, kyllä siellä harrastuksissa opetetaan ja taidot kehittyvät yllättävän nopeasti.
Liikunnallisin terveisin Kimmo Huvinen