Kuvanveistäjä Panu Patomäki syntyi Heinolassa 19.3.1949. Hän kasvoi vanhempiensa omistamalla maatilalla. Perheenjäsenten mukaan hän piirsi jo lapsena paljon. Piirtäminen oli mukavaa tekemistä eikä Patomäellä ollut mitään tietoa taiteilijan urasta. Koulunkäynti ei ollut mikään menestystarina. Turussa asuvan enon kautta hän sai tietää Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja kehotuksen hakea sinne. Sisäänpääsytehtävissä piirtäminen korostui. Oli piirrettävä kasvinlehti ja talonmies, joka hetkeksi istahti pyrkijöiden eteen. Pyrkijöitä oli kuutisenkymmentä, sisään otettiin 20 hakijaa. Patomäki opiskeli Turun piirustuskoulussa vuosina 1970–1973, ja opiskelusta tuli hänelle omien sanojensa mukaan ”ykkösasia”. Hän oli koululla aamusta iltaan. Kolmen kouluvuoden jälkeen seurasi kolme vuotta Turun taidemuseon vahtimestarina: näyttelyiden pystyttämistä ja purkamista, tutustumista toisten töihin ja toisiin kuvantekijöihin. Se oli ”silmän kehittämisen aikaa”.
Panu Patomäki ateljeessaan. Kuva: Henna Paasonen.
Asuessaan Turussa Patomäki kuului kahteen taiteilijaryhmään: Kuvantekijät ja Arte. Kuvantekijät halusivat välttää ilmaisua, joka vierottaisi heidät massasta ja työväestä. He halusivat olla kuvien parissa työskenteleviä tekijöitä, lähes tavallisia duunareita, joilla nyt sattui olemaan viilan ja vasaran asemasta sivellin ja taltta. Ammattitaitoon oli pyrittävä ja työtä oli tehtävä nimenomaan ajatellen sitä, kenelle se oli suunnattu. Näin syntyi käsite työläistaide. Naturalistis-realistinen ilmaisu tuntui ainoalta oikealta. Turun taidemuseossa esillä olleessa Turun Kuvantekijöiden ensimmäisessä näyttelyssä Patomäen maalauksissa oli selkeää sanottavaa ja kantaaottavuutta. Vuonna 1974 Patomäki osallistui nuorten turkulaisten kuvataidetta esittelevään näyttelyyn, joka vietiin Leningradiin. Samana vuonna Wäinö Aaltosen seura myönsi Patomäelle ensimmäisen apurahan.
Arte-ryhmän tekijöiden teokset puolestaan liittyivät tiiviisti jokapäiväiseen elämään. Teokset tulivat niin aiheistonsa kuin toteutuksensakin avulla lähelle ihmistä. Tekijöillä oli vahva pyrkimys yhteiskunnalliseen ajatussisältöön ja realistiseen muotoon. Tekijöillä oli kykyä tarttua todellisuuteen ja keskittää teoksiensa realistinen hahmottaminen. Tampereen Nykytaiteen museossa vuonna 1974 pidetyssä ryhmän näyttelyyn Patomäki osallistui realismin vankoilla ja selkeillä keinoilla tehdyillä näyttävillä henkilökuvilla. Arten tarkoituksena demokraattisena järjestönä oli pyrkiä tarjoamaan monipuolista ja hyvää taidetta mahdollisimman monelle. Työt olivat realistisia kuvauksia aikansa ihmisistä ja heidän työstään. Taiteilijat pyrkivät töissään kuvaamaan todellisuutta, joka vaati tekijältä työläisten elinolosuhteiden tuntemusta, mikä puolestaan lähensi taiteilijaa ja hänen työtään tavalliseen ihmiseen. Vuonna 1975 Kuvanveistäjäliiton Sculptor-näyttelyssä esillä olleen Patomäen Perheen pää -veistoksen Turun Sanomien kriitikko Osmo Laine kirjoittaa kuvaavan jäyhästi ja asenteettomasti työläishahmoa. Uuden Suomen kriitikko A.I. Routio kirjoittaa betonifiguurin olevan tuimine ja alistuneine ilmeineen eheä ja vakuuttava kokonaisuus. Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä 1976 esillä olleiden betoniveistosten Maaltamuuttaja ja Luottamusmies Helsingin Sanomien kriitikko Markku Valkonen kirjoittaa olevan yhä notkeampia ja vivahteikkaampia muotoja, ne eivät kuvaa ihmistä turhaan tai koristeeksi, vaan ajatuksen ja eläytymisen pontimeksi. Hänen mukaansa kaikissa Patomäen veistoksissa näkyy voimakas myötätunto ihmistä kohtaan, ne ovat hyvin kertovia. Ei mitään niukkaa ja ohutpiirteistä puhetta, vaan vahva puheenvuoro siitä todellisuudesta, joka on läsnä yhteiskunnassa ja joka meitä ympäröi. Patomäki kertoo Turun nuorista taiteilijoista:
Me hylkäsimme pelkän estetisoinnin ja päädyimme realismiin. Otimme esiin tämän todellisuuden ja sen ihmisen, joka oli lähellämme, hänen työnsä ja tekemisensä, hänen ajatuksensa, murheensa, ilonsa, hänen elämänsä.
Patomäen veistoksissa ihmiset on kuvattu mutkattomasti sellaisinaan, aitoina omassa olossaan. Kuvaaja ei ole ottanut heihin itsetietoista välimatkaa, ei tehnyt taiteellisia muunteluita tai asenteellisia korosteita. Perustana on luontainen psykologinen oivaltaminen kaverillisen empatian avulla. Hänen mieskuvauksensa ovat kokonaisia elämänkertoja pitkälle ohi ulkoisen näköisyyden. Hänellä on myös ymmärtäväinen näkemys lapsuudesta ja nuoruudesta. Patomäki kertoo:
Ihmisessä on oma karuutensa. Karuus taitaa kyllä olla huono sana, sanotaan nyt sitten herkkyytensä, siitä minä välitän. Minä yksinkertaisesti pidän ihmisistä.
Maalaaminen tuntui Patomäestä mielekkäältä pitkään. Hän sai veistoksia kuitenkin helpommin kriteerinäyttelyihin, ja tekeminen kääntyi enemmän kuvanveistoon. Patomäki muutti vuonna 1976 takaisin Heinolaan kotitilalleen, josta sai helposti työtilat. Kotitila on metsätila, joka on varmistanut taiteilijalle elannon. Hän puhuu elämänsä kolmijaosta: taide, opetus ja metsä. Heinolan kaupunginkirjastossa keväällä 1976 esillä olleesta näyttelystä Etelä-Suomen Sanomien kriitikko Sirkka Henttonen kirjoittaa, että näyttely osoittaa, etteivät vuodet Turussa menneet hukkaan. Patomäki oli kypsynyt ja löytänyt oman selkeän linjansa arkipäivän ihmisen lämpimänä ja läheisenä kuvaajana.
Patomäki käytti veistoksissaan 1970-luvulta 1980-luvulle betonia, koska aloittelevalle taiteilijalle se oli halpa materiaali. Patomäki sai Suomen Taideyhdistyksen dukaatti-palkinnon vuonna 1978 nimenomaan betoniveistoksilla. Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen hän ollut vuodesta 1975. Ammattijärjestöihin ja liittoihin kuuluminen oli nuorelle taiteilijalle tärkeää apurahasysteemin vuoksi. Järjestöt suosittelivat apurahoja omille jäsenilleen.
Veistämisen ohella Patomäki on myös piirtäjä. Piirtäjänä hänellä on usein kohteina ihmiset, hän on kiinnostunut erilaisista ihmistyypeistä työssä ja tehtävissä. Paitsi että piirtäminen on hänelle oma itsenäinen taidemuoto, se on hänelle veistäjänä myös hyvin tärkeä apuväline. Piirtämisen avulla voi hakea muotoa ja tutkiskella sommittelua. Vaikka veistäjä ei voi orjallisesti noudattaa piirustusta, se antaa hänelle kuitenkin lähtökohdan, johon nojata.
Vuonna 1980 Patomäki sai Mikkelin läänin taidetoimikunnan yksivuotisen työskentelyapurahan. Nyt hänellä oli mahdollisuus suunnitella ensimmäinen yksityisnäyttely Helsinkiin. Vuodesta 1974 lähtien hän oli saanut apurahan joka vuosi, mikä mahdollisti siirtymisen betonitöistä pronssiin.
Patomäen näyttely oli esillä Galleria Sculptorissa yhdessä Ensio Onnikan akvarellien kanssa loppuvuodesta 1980. Toisessa huoneessa pelmusivat Patomäen pronssiset lapset. Maija Kippolan mukaan nämä pikkuidut ehyissä plastisissa pronssimuodoissaan ja kokonaan omaan tekemiseensä uppoutuneina niin kuin elävä lapsi konsanaan ovat verraton luku Patomäen veistäjänelämässä. Marja-Terttu Kivirannan mukaan lapsiveistoksista tavoittaa varsin sattuvasti kuvattua herkkyyttä, keskittyneisyyttä omaan minään ja maailmaan. Muotokieleltään siloiset ja plastiikaltaan vähäeleiset veistokset muistuttavat ihmistaimesta, joka vaatii ymmärtämystä ja jota on silti vaikea suojata kolhuilta. Vuonna 1982 Patomäki veisti Mikkelin läänin 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pronssipatsaan Keinu Mikkeliin. Aiheena oli kaksi keinussa leikkivää lasta. Valtion taideteostoimikunnan valinta merkitsi Patomäelle suurta tunnustusta. Vuonna 1983 löysi paikkansa Heinolan Kymenkartanon koulun edestä Käsinseisonta-veistos, jonka Heinolan kaupunki oli tilannut. Heinolan Säästöpankki täytti sata vuotta 1.9.1983. Juhlaviikko aloitettiin paljastamalla Kauppakadulla pankin eteen sijoitettu Patomäen veistos Liikunnan pyörteissä. Patomäki sai vapaat kädet patsaan suunnittelussa. ” Työ oli innostava tehdä, sijoitettiinhan patsas kaupungin parhaalle paikalle”, Patomäki totesi tyytyväisenä. Työhön saatu liikkeen tuntu ja ympäröivän tilan ominaisuuksien hyväksikäyttö oli Patomäelle tärkeintä. Teos loi pehmeyttä ja eloisuutta moderniin ympäristöön. Vuonna 1984 valmistui puolestaan Heinolan SYP:in tilaama nuoren naisen voimisteluliikettä kuvaava Tasapaino-veistos, joka ilmentää ilmavasti ja herkästi rytmitettyä liikettä ja miksei symbolisesti pankin tavoittelemaa harmoniaa talouselämän tasapainottelussa. Kuutisensataa kutsuvierasta näki pankkisalissa veistoksen paljastuksen. Patomäki kertoi:
Ihmisessä riittää tutkimista. Liikkeessä tavoittelen juuri pysähtynyttä liikerataa. Aikaisemmin ehkä yritin antaa töilleni enemmän kertovaa sisältöä. Nyt ovat veistokselliset seikat tärkeämpiä. Veistoksen pitää toimia joka suunnalta. Rytmi ja massojen suhteet ovat määrääviä tekijöitä. –Uusia ulottuvuuksia töissäni ovat useat henkilöt ja suurempi mitta. –Nyt olen sen verran päässyt tekemään isoja töitä, että vähän vielä kun harjoittelen, se alkaa jo käydä.
Patomäki muistaa 1980-luvun hyvänä aikana, jolloin tilauksia tuli kaupungeilta ja pankkilaitoksilta useita. 1980-luku muuttui sitten 1990-luvun lamaksi, jolloin pankkien mielenkiinto taiteeseen hiipui ja kunnat vetivät jarrut päälle hankinnoissaan. Tilalle tulivat patsastoimikunnat. Yhdeksi merkittävimmiksi julkisista teoksistaan Patomäki mainitsee vuodelta 1996 Työläisäidin, joka sijaitsee Helsingin Kalliossa. Siinä äiti ja lapsi kiertävät pyykkiä kuivaksi. Patsas on kunnianosoitus lastensa paremman tulevaisuuden puolesta uurastaneille äideille. Patsaan kustansi toimikunta, joka keräsi tarvittavat 400 000 markkaa muun muassa myymällä patsaan pienoismalleja. Patsastoimikunta asetti figuratiivisuuden ehdoksi ja pyysi neljältä kuvanveistäjältä luonnoksen. Patomäen ehdotus hyväksyttiin, ja paljastustilaisuus äitienpäivänä 1996 oli iso tapahtuma. Suojelijana toimi Eeva Ahtisaari ja paikalla oli paljon poliitikkoja ja median edustajia.
Panu Patomäki: Työläisäiti, 1996, pronssi. Kuva: Wikimedia Commons.
Patomäki alkoi kiinnostua keramiikasta 2000-luvun alussa. Tilaustöitä olivat muun muassa Pertunmaan uuden koulutalon kirjaston päätyä komistama reliefi, joka valmistui 2009. Heinolan näyttelyssä 2012 esillä oli naishahmoja, keskittyneinä omiin suorituksiinsa. Yleisvaikutelmaksi nousi tutkielmallisuus ja vartalon asentojen kuvaaminen fyysisen suorituksen osana tai vaihtelevasti levossa. Patomäen tekniikka oli erittäin taitavaa, työn jälki oli viimeisteltyä ja harkittua. Teosten muotokieli oli orgaanista, pehmeää ja pyöreää. Veistosten anatomia oli luonnollista, teoksia oli helppo lähestyä. Eriväriset savet ja lasitteet loivat teoksiin ilmettä hienovaraisesti. Kokonaisuutena näyttely oli hallittu ja yhtenäinen.
Panu Patomäki: nimeämätön, keramiikka.
Heinolan kaupungin ylläpitämä Heinola-rahasto julisti tienvarsitaiteen kutsukilpailun marraskuussa 2003. Viidestä taiteilijasta kolme lähetti luonnoksen. Patomäki voitti. Hirviperheeseen liittyvä tietaideluonnos sulatti raadin yksimielisesti. Patomäen luonnos Valliherra jakautui kolmeen osaan. Riista-aitaan liitetty puuaita huipentui kahdeksan metriä korkeaan hirviperheeseen, joka piirtyy taivasta vasten myös pimeällä. Raadissa istunut kuvanveistäjä Erkki Kannosto kehui:
Työ täyttää täydellisesti kilpailulle asetetut edellytykset. Siinä näkyy hienosti ja hienostuneesti Heinolan identiteetti.
Kannoston mielestä hirvet sopivat mainiosti Heinolan tietaiteeseen. Hirvet ovat vaikuttaneet täällä kalliomaalauksista lähtien. Hirviperheen vihkiäistilaisuutta vietettiin moottoritien meluvallilla Tähtiniemessä 17.10.2005. Hirviperhe sai jatkoa Kirkonkylän peuraperheestä, jotka kohosivat moottoritien meluvallille Heinolan kirkonkylään. Peura-aihe käsittää kolme eläinhahmoa, jotka ovat korkeimmillaan noin kuusi metriä. Materiaali ja tekotapa olivat samat kuin Valliherrassakin: punamullan väriset puiset peurahahmot koottiin valmiiksi vaakatasossa ja siirrettiin kokonaisina paikalleen. Hirvien ja peurojen jälkeen työn täydensi tukinuittoaiheinen, lauttoja symboloiva riista-aita, joka paljastettiin Vierumäen liittymässä 26.10.2007. Taiteilijalle tärkeää oli, että toteutus onnistui ja tulos vastasi alkuperäistä mielikuvaa:
Ei siitä ole minulle mitään niin negatiivista tullut, että olisin yöuneni menettänyt, ja vaikka tulisikin, kyllä minä kehtaan siitä ohi ajaa.
Patomäki toivoi, että teoksesta tulee olemaan iloa tienkäyttäjille: Tämänkaltaisten julkisten teosten ongelmana on se, ettei niitä voi harjoitella, vaan onnistumisen on tapahduttava ensiyrittämällä. Valliherra-teoksen kaltainen projekti oli Patomäelle täysin uudenlainen aluevaltaus. Teos osoittautui kuitenkin erittäin onnistuneeksi, ja Patomäki saikin kylpeä suosionosoituksissa paljastustilaisuudessa.
Valliherra-teoksen avajaisista 2004, Heinola.
Vuonna 2006 Patomäki sai Hämeen taidetoimikunnan taidemitalin tunnustuksena ansiokkaasta työstä ammattitaiteilijana. Oman taiteellisen työnsä lisäksi hän on ohjannut taiteen harrastajaryhmiä ja siten monipuolisesti edistänyt kuvataiteen tarjontaa ja harrastusta. Patomäki on opettanut Heinolan kansalaisopistossa piirustusta ja kuvanveistoa 1978–2019, Heinolan kuvataidekoulussa 1989–1991, Lahden taidekoulussa 1981–83. Patomäen mukaan opettaminen on ollut hänelle helppoa. Hän on itse sisäistänyt asian, jota hän opettaa, joten hän osaa selittää asian myös toiselle.
Patomäen teosten yleisilme on myönteisyys. Monet työt ovat vauhdikkaita ja elämänmakuisia. Patomäki kertoo:
Julkisissa töissä olen kuvannut yleensä 2–3 henkilön ryhmää, joissa hahmojen välinen liike luo teokseen jännitettä. Liikkeen kuvaaminen on esittävyyden ohella keskeinen piirre töissäni. Julkisen teoksen täytyy rikastuttaa koko ympäristöään, vaikka sillä olisikin tietty aihe.
Palo taiteen tekemiseen tulee siitä, ”että se on vain niin kivaa”. Inspiraatio ei tule istuskellessa, vaan on mentävä työhuoneeseen ja ruvettava tekemään. Yleensä hänellä on työhuoneella 2–3 teosta tekeillä samaan aikaan. Vaikutteita Patomäki on saanut ”vanhoilta konkareilta”, kuten Marino Marini ja Henry Moore. Hän ihmettelee myös taidekentän ja taidekäsityksen muuttumista, mutta uskoo, että hänellä ja perinteisellä ilmaisulla on vielä paikka taidemaailmassa. Jos teos on hyvä, se puhuttelee. Patomäki pohtii:
Ja jotenkin, en tiedä, näin jälkikäteen kun katsoo nyt omaa tekemistä ja tuotantoa, niin kyllä se yllättävän samanlaista on ollut koko ajan. Aika vähän, vaikka sitä uskotteli itselleen, että se opettaa, että kyllä tämä muuntuu.
Vaikka veistoksen teossa menisi kaksikin vuotta, ei se ole liian pitkä aika, kun ajattelee, että teos saattaa olla sitten satakin vuotta ihmisten nähtävissä.
LÄHTEET
Patomäki, Panu haastattelu 2.5.2022
Haapalainen, Jarmo: Heinolaa elävöitetään taideteoksilla. Etelä-Suomen Sanomat
Heinolan satavuotias säästöpankki juhli paljastamalla patsaan. Itä-Häme 28.8.1983
Henttonen, Sirkka: Lämpimästi arjesta ja ihmisestä. Etelä-Suomen Sanomat 3.4.1976
Hämeen taidetoimikunta 14.12.2006
Järvinen, Eino: Panu Patomäki vaihtoi betonin pronssiin. Etelä-Suomen Sanomat 10.3.1983
Kallio, Kyllikki: Ystävällistä realismia. Savon Sanomat 24.3.1978
Kaunojärvi, Jorma: Suunnittelu kuvanteon tärkein vaihe. Itä-Häme 18.3.2009
Kippola, Maija: Panu Patomäen uudisrakennus. Itä-Häme 29.9.1987
Kippola, Maija: Panu Patomäki – ihmisläheinen veistäjä, joka maalaa ja piirtää. Itä Häme 28.10.1976
Kippola, Maija: Työn realismi, pienoisveistokset ja lapset -Panu Patomäen Helsingin näyttelyn kolmikanta. Itä-Häme
Kivirinta, Marja-Terttu: Ihmistaimista. Helsingin Sanomat 5.12.1980
Kuisma, Osmo: Pertunmaalla taidetta koulun seinille. Itä-Häme 28.5.2009
Kuutisensataa kutsuvierasta näki pankkisalissa veistoksen paljastuksen. Itä-Häme 1984
Laine Osmo: Kuvanveistäjiä katsellaan. Turun Sanomat 20.11.1975
Lampinen, Pauliina: Itsekseen keskustelevat veistokset. Itä-Häme 28.6.2012
LM: Panu Patomäki veistää pronssipatsaan Mikkeliin. Itä-Häme
Nuorta turkulaista taidetta Leningradiin. Turun Sanomat 24.5.1974
Oksa, Antti: Ympäristötaideteos Valliherra sai sinettinsä. Itä-Häme 27.10.2007
Routio A.I.: Elämän muukalaisuutta ja maanläheisiä iloja. Uusi Suomi 16.11.1975
Rusko, Jussi: Kansan Uutiset 1.10.1974
SH. Savon Sanomat 19.3.1978
Silventoinen, Seppo: Hirviaita Heinolan tietaidetta. Etelä-Suomen Sanomat 10.8.2004
Sten, Margareta. Kansan Ääni 30.9.1975
Tallimäki, Jouko: Myös figuuriveistos on ajassa kiinni. Etelä-Suomen Sanomat 23.10. 1994
Viuhko, Ari: Valliherralle jatkoa kesällä. Itä-Häme 4.2.2006
Wäinö Aaltosen seuran apuraha. Helsingin Sanomat 29.3.1974