Keravalla kasvaneen taidemaalari Kaarina Karjalaisen kotona taiteen tekeminen oli sallittua. Vaikka isä oli jäyhä virkamies, hän soitti eri instrumentteja, teki itse pianon ja sävelsi musiikkia. Yhden kappaleen isä sävelsi Kaarinalle, kun hänen äitinsä vielä odotti häntä. Karjalaisen setä oli valmistunut graafikoksi Ateneumista, joten perheen kotona oli paljon tauluja. Karjalainen on onnellinen, että taide kuului heidän elämäänsä ja jokainen perheenjäsen sai tulkita omia tunteitaan, sillä opetustyössään hän on tavannut ihmisiä, joiden kotona taiteen tekeminen on ollut syntiä. Karjalainen piirsi lapsena paljon, ja koulun kuvaamataidon tunnit olivat tärkeitä, mutta kaiken pilasi opettajien ymmärtämättömyys vapaasta taiteesta, itse luomisesta ja sen nauttimisesta. Karjalainen oli kaunosielu jo nuorena. Kun muut tytöt lähtivät tanssimaan, hän meni Halosenniemeen Tuusulanjärven rannalle ihailemaan auringonlaskua. Ennen naimisiinmenoa Karjalainen työskenteli 1960-luvulla palkanlaskijana Arabian tehtaalla Helsingissä ja sai ihastella ykköstaiteilijoiden työskentelyä. Karjalainen haaveili taiteilijan ammatista jo varhain.
Karjalainen meni naimisiin nuorena vuonna 1964. Hänen miehensä työskenteli liikealalla ja perhe muutti usein. Karjalaisen oli vaikea hakea ammattia vastaavaa työtä. Ensin he asuivat Kytäjällä, Hyvinkäällä, Salpausharjulla ja Taipalsaaressa ennen muuttoa Pohjois-Karjalaan Enoon ja Ilomantsiin. Hyvinkäällä asuessa Karjalainen kävi ABC-piirustuskoulun, koska hänellä oli pakottava tarve kuvata sitä kauneutta, jonka hän koki. Piirustuskoulusta alkoi vuosien mittainen opiskelu taiteen parissa.
Karjalainen on taidemaalari, opettaja ja luonnonsuojelija, jonka taiteen pääaiheena on ollut suoluonto. Suon hän löysi 50 vuotta sitten Enossa, mitä hän kuvaa ”iskuna tajuntaan”. Taiteilija ei itse osaa selittää, mitä hänelle tapahtui. Työkaveri ehdotti hänelle Patvinsuolle lakkaan lähtemistä. Karjalainen ei ollut koskaan käynyt suolla eikä ollut syönyt lakkojakaan, joten hän piti ehdotusta tyhmänä. Hän oli nähnyt soita suomalaisissa elokuvissa ja piti niitä rumina, vaarallisina ja upottavina. Kahvitauon aikana mättäällä istuessa tapahtui jotakin ihmeellistä. Kuin esirippu olisi vedetty Karjalainen silmien edestä, ja hän näki, miten kaunis, villi ja vapaa suo oli. Karjalaisen mukaan maisemamaalari löytää sen maiseman osan, joka jollakin tavalla kuvastaa hänen sisäistä olemustaan. Hän on vuosia yrittänyt selittää itselleen, miksi juuri suo kosketti häntä ja sitä salaisuutta, miksi hän maalaa. Karjalainen kirjoittaa:
Suon kutsu, 1977
Aurinko oli juuri hetki sitten painunut tulipunaisena pallona metsän taa. Tyyni järvenpinta heijasti punerruksen tuhansina kimppuina ympäröivään maisemaan. Oli keskiyö ja muut olivat jo menneet telttaan nukkumaan. Tunsin, etten voi tuhlata yötä nukkumiseen, tämä yö oli maalaamista varten. Pakkasin maalausvälineet, taulunpohjat ja telineet selkään ja lähdin tallustelemaan suolle. Suon kutsu oli jotakin sellaista, jota en voinut vastustaa. Minut, etelän ihmisen, se oli valloittanut nelisen vuotta sitten lakkareissulla tällä samaisella suolla. Sen jälkeen minä en ole saanut siltä rauhaa. Suon suggeroiva vaikutus on ollut valtaisa, voisi sanoa, miltei rasittava, mutta en ollut pystynyt pääsemään siitä irti, enkä halunnutkaan. Tunsin, että suon sielu on lähellä sisimpääni, suo oli antanut minulle henkisesti hyvin paljon. Joka askeleella hyttysparvi ympärilläni kasvoi, tuntui, että puolet suon hyttysistä lensi ympärilläni. Kantamusten kanssa oli muutenkin hankala kulkea, saati että siinä sivussa piti itikoita hätistellä. Lopulta löysin mieleiseni maalauspaikan, vedin anorakin hupun tiukasti pääni ympärille ja sivelin kasvoihini ja käsiini tärpättiä, joka tuntui olevan ainoa aine, joka piti itikat hieman loitommalla. Otin paletin esille, pusersin sille värejä, vihreätä ja ruskean eri vivahteita, täyteläisiä, voimakkaita, yhtä voimakkaita ja laimentamattomia kuin suo itse, ja sitten aloin maalata. Lävitse virtasi sanoinkuvaamattoman onnellinen olo, kuinka rakastinkaan suomalaista suomaisemaa. Oli yksi maiseman osa, jossa ihmisen vaikutus ei näkynyt, suo oli sama kuin se olit ollut 100 vuotta tai 1000 vuotta sitten. Sen kauneus oli yksinkertaista ja yksinkertaisuudessaan täydellistä. Tänä kesänä oli harvinaisen runsaasti suovilloja, ne levittäytyivät tasaisena harsona yli koko suolakeuden muodostaen kauempana kuin valkoisia lampia. Maa tuoksui täyteläiseltä ja voimakkaalta. Tässä ja nyt sain olla osana luontoa, sain imeä itseeni voimaa, latautua henkisesti sillä voimalla, mitä vuorovaikutus luonnon kanssa voi antaa. Sain maalata tauluni soista ja siten ilmentää niiden kautta jotain sisimmästäni. Heräsin kuin unesta, taulu oli valmis. Jälleen kerran ihmettelin tuota ihmeellistä tapahtumaa, sitä mitä edessä oleva maisema, kokemus ja tunnelma kuin alitajuisesti siirtyi kankaalle. Aurinko oli alkanut nousta uuteen päivään, olo oli onnellisen väsynyt, koin että yö oli ollut antoisa. Olin pystynyt tallentamaan hetken, kokemuksen, maiseman suosta.
Kaarina Karjalainen: Syksy, öljy kankaalle.
Muutettuaan Ilomantsiin 1970-luvulla Karjalainen alkoi kirjoittaa omalla nimellään suoluonnon säilyttämisen puolesta. Vallitsi turvehysteria, jokainen suo, joka oli jäänyt ojittamatta, tahdottiin ottaa turveteollisuuteen. Karjalainen kuvaa suoluonnon puolustamista melkein henkisenä itsemurhana. Hänet on moneen kertaan haukuttu ja naurettu varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla. Karjalainen itki ja häneen koski fyysisesti, kun hänelle rakas suo oli ojitettu talven aikana. Ilomantsin jälkeen perhe muutti Joensuuhun, Outokumpuun ja Pieksämäelle. Pieksämäellä oli soita keskellä kaupunkia, ja siellä oli vireä luonnonsuojeluyhdistys.
Karjalainen alkoi opettaa ensin Enon kansalaisopistossa, myöhemmin myös Ilomantsissa ja Outokummussa. Karjalaisen mukaan opettaminen on mielenkiintoista, koska prosessissa oppii itsekin. Opettamisen kannalta tärkeä pesti oli Suomen Kirkon Lähetysseuran Kasvattajaopistossa, jossa hän opetti tulevia sosiaalikasvattajia, diakoneja, kehitysvammaohjaajia ja hoitajia. Aikaisemmin hän oli opettanut ihmisiä, jotka halusivat oppia maalaamaan. Nyt tehtävä oli haasteellinen, sillä monella opiskelijalla oli huonoja kokemuksia koulun kuvaamataidon tunneista.
Mulla oli sellasia tilanteita, mä aina muistan, kun yksi diakonissatyttö sanoi, että tiedätkö Kaarina, minä en koskaan tule tekemään sun tunneilla mitään, että hänet on niin päähän potkittu koulussa, hän ei osaa yhtään mitään.
Karjalaisella oli täysin vapaat kädet suunnitella opetustaan ja hän lähti kehittämään aivan uudenlaista lähestymistapaa. Karjalaisen opetuksessa ei tarvinnut suorittaa, miellyttää eikä piirtää mallista. Hän halusi, että opiskelijat tajuavat, miten paljon kuvantekeminen voi auttaa, kun sanat eivät riitä ilmaisemaan tunteita. Karjalainen kysyykin, opetetaanko kouluissa luovuutta. Saat sitä paremman numeron, mitä paremmin kopioit. Koulu opettaa meitä olemaan nöyriä, kilttejä ja auktoriteettiin uskovia. Karjalainen myös kritisoi sitä, että taiteilijat voivat tehdä taiteen nimissä mitä vain, mutta tavallisten ihmisten pitäisi osata koulussa piirtää. Karjalainen on vetänyt kursseja kaikenlaisille ryhmille elinkautisvangeista professoreihin. Kurssit olivat Karjalaiselle valtava kokemus ja hänen mukaansa tällaisia ryhmiä pitäisi käyttää enemmän.
Ensinnäkin tuolla Mönnissä asuttiin, niin minä vuoden vedin mielenterveyskuntoutujien avokodissa. Minä olin kerran viikossa ja siellä maalattiin ja siellä oli yksi kaveri, jolla oli ollut tosi vaikea elämä, hän oli ollut huumehörhö ja alkoholisti ja mitä kaikkea oli. Me mentiin sinne alakertaan maalaamaan ja ensimmäisen kerran se uskalsi avata oven ja vähän aikaa katseli ja lähti pois. Seuraavalla kerralla se saattoi ottaa paperin ja vetää vaikka mustan viivan sinne tai mustan kuvion ja tämän nimenomaisen kaverin koko prosessi oli sellainen, että hän koko ajan uskalsi tehdä enemmän ja enemmän. Hän tuli sinne, oli koko ajan, meillä oli isot paperit. Niin ne kuvat oli tosi ahdistavia, mutta hän sai maalata. Jos olisin sanonut, että mikä töhry tämä on, että painu pois siitä…No kuinka ollakaan, tuli yksi väri sinne joukkoon ja pikkuhiljaa värit lisääntyi, musta väheni, oli yksi kaunis päivä, kun ei ollut enää yhtään mustaa ja melkein mua aina itkettää, kun mä muistan, kun se kaveri sanoi, että tiedätkö Kaarina, että ekan kerran hän ei ottanut lisää lääkettä, hän lähti maalaamaan.
Pieksämäeltä Karjalaiset muuttivat Mönniin, joka sijaitsee kauniissa vaaramaisemassa, 30 kilometrin päässä Joensuusta. Autotallin yläkertaan Karjalaisen aviomies remontoi Vaara-gallerian, jossa kävi 11 vuoden aikana paljon ihmisiä, kansanedustajia ja kaupunginjohtajia, tutkijoita yliopistomaailmasta, johtajia UPM Kymmenestä, Ensosta ja Metsäkeskuksesta, joskus bussilasteittain. Vaara-gallerian aika oli Karjalaiselle hieno kokemus, hän sai tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Galleriasta tehtiin radio- ja lehtijuttuja. Karjalainen möi paljon tauluja julkisiin tiloihin, muun muassa Joensuun yliopistoon. Upea vaaramaisema kuitenkin aukkohakattiin, ja Karjalainen alkoi ottaa kantaa sitä vastaan. Ulkomaiset vieraat ihmettelivät, oliko Mönnissä käyty sotaa. Metsänomistajat kritisoivat ankarasti naista, joka kehtasi neuvoa heitä, vaikkei omistanut itse metsää. Karjalainen sai kuitenkin työstään Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiirin palkinnon.
Kaarina Karjalainen.
Karjalaiset muuttivat Heinolaan vuonna 2006. Karjalaisella oli aluksi työtila Seminaarin hallintorakennuksessa, kunnes rakennuskompleksi myytiin. Sen jälkeen Karjalainen piti ateljeeta Savontie 3:ssa, joka meni konkurssiin. Tällä hetkellä Karjalainen maalaa Heinolan Kuvataiteilijat ry:n tilassa Maaherrankadun Vanhalla kirjastolla. Heinolassa Karjalaista pyydettiin myös pitämään kansalaisopistossa maalauskursseja, joista syntyi Vapaa maalaus -ryhmä. Ryhmä on nyt toiminut yli 10 vuotta. Ryhmän jäsen Marja-Leena Karinen kuvaa ryhmän henkeä:
Sä annoit meille sen, isot jotkut litoposterit, sitten niitä pullovärejä ja mitään ei tarvinnut säästellä ja pankkikortit, yrittäkääs löytää vanhoja pankkikortteja, isoja pensseleitä ja sieniä ja saatiin rennosti tehdä. Se oli hirveen vapauttavaa ja se oli iloista ja siinä ei ollut suorituspaineita, ei tarvinnut osata. Eihän ole mihinkään kirjoitettu, miten pankkikortilla maalataan. Sait ihan vapaasti.
Kaikki Karjalaisen näyttelyt ovat jollakin tavalla liittyneet alkuperäisen luonnon suojelemiseen. Hän ei ole koskaan halunnut maalata jotakin, joka rikkoo ihmistä. Hän ei ole myöskään koskaan maalannut muodin mukaan. Hän edustaa itseään. Hänen suurimmat näyttelynsä ovat olleet Mikkelin ja Savonlinnan taidemuseoissa yhdessä taidegraafikko Urpo Huhtasen kanssa. Näyttelyiden nimi oli Ekoismia ja luonnonkuvia, ja niillä pyrittiin ottamaan kantaa luonnonsuojelun puolesta.
Kaarina Karjalainen: Keltainen energia.
Karjalaiselle suo on mielenmaisema. Suo löysi hänet kuvaajakseen. Maalatessa hän sulautuu jumalalliseen tai kaikkeuteen, hän on yhtä Jumalan tai luonnon kanssa. Maalauksessa horisontti on se paikka, johon hän haluaa mennä. Hänen täytyy löytää oikeat mättäät, välillä hän tippuu suohon, niin kuin elämässä tapahtuu, on pakko kääntyä ja löytää uudet mättäät. Koskaan hänen maalauksissaan ei ole polkuja ja pitkospuita. Matka on antanut hänelle rikkautta. Karjalainen ei ole uskovainen, mutta hän uskoo johdatukseen tai elämäntehtävään. Hänen on täytynyt löytää oma totuutensa. Hän on halunnut löytää oman elämänsä merkityksen ja vastuullisuuden. Taide nostaa Karjalaisen mukaan ihmisen tietoisuuden tasoa pelkän syömisen, juomisen ja tarpeiden tekemisen yläpuolelle. Hänen mottonsa on, että suurin vaara elämässä on se, ettei vaaranna mitään.
LÄHTEET
Karjalainen, Kaarina haastattelu
Karjalainen, Kaarina haastattelu 20.10.2022
Kaarina, Karjalainen kirjallinen materiaali