Muuttuvat vuosikymmenet
1939 - 1990 Heinola kuului suomalaisten pikkukaupunkien joukkoon samalla kuten varhaisempinakin aikoina. Kaupungissa oli edelleen nähtävillä melko tyypillisenä matala puurakennustapa, missä sotien jälkeen asumukseen yhä liittyi leimallisena marja- ja omenapuutarha. Kehityksen pyörät alkoivat nyt pyöriä aikaisempaa huomattavasti nopeammin. Kaupunki kokikin ajanjakson aikana oman mittapuunsa mukaan huomattavan kasvun ja muutoksen.
Noin parin sukupolven aikana Heinolan kaupungin väkiluku ja rakennettu alue moninkertaistuivat. Samalla Heinolan ilme muuttui, kun aikaisemman puutaloasutuksen tilalle tulivat kivi- ja kerrostalot sekä ympäristön metsiin nousivat aluksi omakoti- ja myöhemmin rivitaloalueet.
Sota oli kaupungille järkyttävä kokemus erityisesti siksi, että suuri osa Heinolan keskustaa tuhoutui pommituksessa jatkosodan alkaessa. Sota-aika toi muutenkin monia muutoksia kaupungin elämään. Esimerkiksi jo ennen talvisodan alkua Heinolaan saapui evakoitua karjalaisväestöä. Kaupungin kannalta suurempi merkitys oli kuitenkin Käkisalmesta ja muualta Karjalasta saapuneella siirtoväellä, joka jatkosodan jälkeisinä vuosina asettui Heinolaan.
Heinolan ympäristössä käynnistyi 1940-luvun jälkipuoliskolla laaja siirtoväen ja maansaantiin oikeutettujen asutustoiminta. Heinolan ohitustien linjaus vaikutti eräänlaisena ikuisuuskysymyksenä kaavoitukseen jo 1950-luvulta alkaen. Heinolan ensimmäiset kerrostalot valmistuivat keskikaupungille 1950-luvun alkupuoliskolla.
Heinolan kaupungin vajaan kolmen tuhannen hengen väkiluku kasvoi sotia seuranneiden viidenkymmenen vuoden kuluessa noin kuusinkertaiseksi, yli kuuteentoistatuhanteen. Omin voimin heinolalaiset eivät tällaiseen väestönlisäykseen pystyneet, vaan lisäys johtui pääosin kaupunkiin suuntautuvasta muuttoliikkeestä.
Uudet heinolalaiset tulivat suurimmalta osin Itä-Hämeen maaseudulta ja muualta Mikkelin läänistä. Heinolan kantaväestö on hämäläistä. Kaakkoishämäläinen murre on kaupungista lähes kadonnut, mutta lähimaaseudun vanhuksien puheesta voi vielä kuulla sen Keski-Hämeen murteesta poikkeavia erikoisuuksia. Muuttoliike kokonaisuudessaan muodostuukin suuresta joukosta erisuuntaisia muuttovirtoja, jotka osittain tasoittavat toisensa. Suuri osa nykyheinolalaisia on muualta muuttaneita, ja etenkin karjalaisuus on näkyvissä.
Sotien jälkeen Heinolaan ja Heinolasta pois matkustettiin aluksi pääasiassa junalla. Vähitellen myös linja-autoliikenne käynnistyi, aluksi lähiseuduille ja pian myös Helsinkiin, Mikkeliin ja Jyväskylään. Aluksi matka Heinolasta Mikkeliin kesti yli neljä tuntia. Vuosien kuluessa linja-autoilla matkustaminen nopeutui ja kuljetettujen matkustajien joukko kasvoi. 1960-luvulla yksitysautoilu yleistyi, junien matkustajamäärät supistuivat ja henkilöliikenne Heinolan radalla lopetettiin vuonna 1968.
Kaupungin kasvun ja yleisen yhteiskuntakehityksen myötä Heinolan kunnallishallinnon tehtävät laajenivat ja henkilöstön määrä kasvoi. Uudesta tekniikasta huolimatta kaupunkimainen asutus ja teollisuus tuottavat ongelmia, joiden pohdintaan herättiin Heinolassa jo 1960-luvulla, aluksi vesiensuojelun osalta. Myöhemmin huoli ilman saastumisesta herätti keskustelua ja kansalaisliikehdintää.
Heinolan kaupungin tehtäväpiiri paisui mm. vuokra-asuntorakentamisen, terveyden- ja sairaanhoidon sekä lasten päivähoidon laajenemisen myötä. Heinolaan sijoitettiin myös suuri Reumasairaala. Heinolan kouluhistoria alkaa residenssikaudelta 1820-luvulta. Valtionoppikoulun edeltäjä yläalkeiskoulu perustettiin vuonna 1847. Kunnallinen kansanopetus alkoi vuonna 1873, mutta sitä ennen jo toimi lahjavaroin tytöille tarkoitettu ns. Toropoffin koulu.
Heinola oli perinteisesti tunnettu opettajaseminaaristaan. Aluksi vain naisille tarkoitettuun oppilaitokseen pääsivät vuodesta 1953 lähtien myös miehet. Heinolalaiset olivat tyytyväisiä seminaariinsa, sillä tekihän se kaupunkia tunnetuksi myös muualla Suomessa. Heinolan kaupunkiseurakunnan kirkko, joka on vihitty tarkoitukseensa vuonna 1811, sijaitsee keskeisellä paikalla Siltakadun varrella. Rakennus on pohjapiirrokseltaan kahdeksankulmainen, sävyltään kodikas ja vaatimaton. Erillinen kellotapuli on vuodelta 1843.
Näinkin pienessä kaupungissa kuin Heinolassa on toiminut ja toimii edelleen yllättävän monta urheiluseuraa, mm. Heinolan Isku. Asunto-olot puu-Heinolassa olivat melko erilaiset kuin nykyaikaisissa kerros- ja pientaloissa. Vanhassa Heinolassa kaupunkilaisten sopeutumiskyky, rauhallinen ympäristö ja pihamaiden kesäinen vehreys korvasivat ahtaan asumisen ja mukavuuksien puutteen.
Sotien jälkeen pystytettiin asevelihengessä maansaajien omakotialueet kaupungin ympäristöön. Sotien jälkeisen asemakaavoituksen yhtenä lähtökohtana oli varautuminen Heinolan voimakkaaseen teollistumiseen. Teollisuudelle varattiin tilaa kaikkiaan neljästä eri paikasta kaupungista ja sen ympäristöstä. Heinolan keskustan rakentaminen muodosti oman suunnitteluongelmansa, joka vähitellen kärjistyi 1950-luvulla liikenteen kasvaessa ja kerrostalorakentamisen alkaessa. Ruutukaavaa ei ollut mitoitettu autoliikenteelle, joten pienikin liikenteen kasvu johti onnettomuuksien lisääntymiseen.
Tonttien suuri rakennusoikeus ei voinut toteutua puutalokaupungissa; rakennusoikeuden täysimittainen hyväksikäyttö kivitaloja rakentamalla olisi johtanut monenlaisiin ongelmiin. Kun rakennusoikeuden supistaminen merkitsi tontinomistajien taloudellisten mahdollisuuksien rajoittamista, se muodosti vaikean oikeudellisen kiistakysymyksen. Kerrostalorakentamisen kiihtyessä Heinolan keskustan perinteisen matalan rakentamistavan muuttamiseen alkoi kohdistua yhä suurempia paineita, sillä tonttien omistajien tavoitteena oli hyödyntää rakennusoikeus täysmittaisesti. Toisaalta perinteinen matala kaupunkikuva koettiin säilyttämisen arvoiseksi ja korkeiden rakennusten tulo keskustaan haluttiin estää. Eri intressien välille muodostui 1950- ja 1960-luvun vaihteessa ristiriita, joka kärjistyi keskustan asemakaavan laatimisen yhteydessä.
Heinolan keskustan ahtaat kadut ja Jyrängönvirran ylittävät kapeat sillat muodostivat kaupungin kautta pohjoiseen ja etelään kulkevalle läpiajoliikenteelle vaikean pullonkaulan. Kolareita ja ruuhkia koettiin jo 1950-luvulla, jolloin moottoriajoneuvoliikenteen määrät olivat vielä melko pieniä verrattuna siihen, millaisiksi ne tulisivat kasvamaan myöhempinä vuosikymmeninä.
Läpiajoliikenteen järjestäminen sujuvaksi asutuksen kiertävällä ohitustiellä sekä tien linjaus muodostivat jo kyseiseltä vuosikymmeneltä lähtien ajankohtaisen kaavoitusongelman. Ennusteita liikennemääristä ja pysäköintipaikkojen tarpeesta voitiin jatkossa supistaa edelleen samalla, kun suhtautuminen keskustan vanhan rakennuskannan säilyttämiseen muuttui 1970-luvun puolivälissä.
Rakennusoikeuden täysimittaista toteuttamista ei enää pidetty keskustasuunnittelun yksinomaisena tavoitteena, vaan vanhaa rakennuskantaa haluttiin säilyttää siellä, missä sitä vielä oli jäljellä. Lainsäädäntökin antoi 1970-luvulla rakennussuojeluun paremmat mahdollisuudet kuin aikaisemmin, jolloin Heinolan keskustasta oli purettu kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia, esimerkiksi Kasino ja Heinolan Liike Oy:n toimitalo.
Vanhojen rakennusten säilyttäminen oli mahdollista, kun rakennusoikeutta arvioitiin olevan jäljellä vielä kahdeksi vuosikymmeneksi. Määritellyt kerrosalamäärät olivat niin pieniä, etteivät ne kannustaneet aloittamaan uusia rakennushankkeita. Vanhimman Heinolan ohella pyrittiin säilyttämään myös 1920-, 1930- ja 1940-luvulla rakennettua kaupunkia keskustan pohjoisosissa Laaksokadun ja Hämeenkadun sekä Siltakadun ja Kaivokadun välillä.
Lähteet:
Herranen Timo 1998
Heinolan kaupungin historia 3
Lehtori Pekka Rautamaa
Kokoaja ja ulkoasu:
Paula Forssell-Mäntynen
Kuvat:
Heinolan kaupunginmuseo